Varaiines

6.10. Keijo lähti, Pentti tuli, ja Pentin apupoika, timpurinoppilas. Pentti haukkui ensi töikseen Keijon työt. Putket olivat liian alhaalla, eikä ollut olemassa niin ohutta levyä, joka koteloksi sopisi. Vaatehuoneessakin Pentti puhisi. Ei ei ei, ei tähän mitään saa, klopit ovat tehneet väärin. Pentti lähti mittanauharulla, kynä ja ruutulehtiö kädessä ulos soittamaan.

7.10. Tänään Pentti on haukkunut puolalaiset timpurit, virolaiset timpurit ja suomalaisen 70 - 80-luvun rakennustyön. Pentti on vanha mies, eläkeläinen, tekee viraapelitöitä entiselle työnantajalle. On nyt linnoittautunut tuulikaappiin, niin etten pääse ulos enkä sisään, jos menen ulos ja haluan palata. Sahaa ulkona levynpalan kerrallaan, kapuaa tikkaalle, niittaa palan kattoon, kapuaa alas, sahaa ulkona palan, kapuaa ylös, niittaa palan kattoon, kapuaa alas, kömpelösti mutta kuitenkin. Mietin, voisiko Pentin työtapoja tarkistaa. Hän sopisi mielestäni varastokirjanpitäjäksi. Tai sitten hän vain tietää, miten pitää tehdä - pala kerrallaan ja kiireettä hyvä tulee, ei roiskimalla, kuten nuori putki-Keijo.

Remonttia on nyt kestänyt kohta kaksi kuukautta. Laskusta ei ole vielä tietoa enkä tiedä sitäkään, miten sen maksan. Ei ole suuria säästöjä, kuten tällä sukupolvella on, mm. Osku Pajamäen mukaan. Muistanette tämän vanhemman polven mädännäisyyttä raikkaasti tuulettaneen nuoren miehen, jolla on tieto.

Samaa pajamäkistä virttä veisataan sivupalkissa olevan Takkirauta-blogin tuoreessa kirjoituksessa X-sukupolvesta. Kirjoitus rinnastaa nuoremman X-sukupolven vanhempaan polveen, käsittääkseni suuriin ikäluokkiin. Luin pitkän kirjoituksen tarkoituksella kursorisesti, koska ajattelin sanoa teeseistä pari valittua sanaa, joissa en toistele alkuperäistä kirjoitusta jottei menisi inttämiseksi. En ole kuitenkaan arvostelemassa kirjoittajaa, jonka napakkuutta ihailen, vaan näkemyksiä, joita aivan yleisesti kuulee ja näkee kaikkien suusta. Poimin teesit tähän ja lyttään ne yksi kerrallaan.

1. Nuorempi polvi on saanut kärsiä epäluottamuksesta kaikkea kohtaan. Vanhempi on voinut luottaa kaikkeen.

Kissan villat. Minun aikanani sai tottua siihen, että työpaikat täytettiin suhteilla, ja oli aivan tavallista, että pätevintä eikä köyhintä valittu. Meitäkin lomautettiin ja meiltä opettajilta uhattiin viedä palkka ilman vapaita. Töiden perään piti lähteä kauas, kotiseudulle jäi harva. Yliopiston ovet eivät suinkaan auenneet kaikille halukkaille, ja ainakaan opiskelemaan ei päässyt sinne minne halusi. Epävarmuus opintojen sujumisesta ja tulevaisuudesta oli suurta.

2. X-sukupolvea leimaa jatkuva taistelu kaikesta. Vanhempi sukupolvi sai kaiken lahjana.

Katin kontit. Minua vanhempi polvi maksoi opintonsa kokonaan omilla töillä ja erilaisilla lainoilla, sekä hieman myöhemmin valtiontakaamilla opintolainoilla, jotka oli maksettava pennilleen ja korkoineen takaisin. Tämä usein unohdetaan, kun puhutaan vain siitä, että oli halpakorkoiset lainat. Opintotuista nähtiin vasta unta, ja ensimmäinen opintotuki lukukaudessa oli luokkaa sata euroa syksystä jouluun saakka. Ne olivat kovia vuosia. Minullakin oli valmistuessani lainaa melkoinen määrä harteillani. Työpaikkojakaan ei kasvanut pellossa, vaan niihin oli kovat vaatimukset, jotka silloisella koulutuksella kyllä saavutettiin - ihan itse puurtamalla. Usein unohdetaan sekin, että opinnot ovat nyt kummasti keventyneet ja kaventuneet. On kuultu huhuja, että gradukin voi olla jopa vain 50-sivuinen, kun ennen ei ollut yrittämistä alle 120 sivun. Joku selviää gradustakin ryhmätyönä tehdyllä tutkimuksella, johon materiaalin saa yliopistolta ja kaveri hoitelee kyselyn.

3. X-polvi ei ole voinut vaikuttaa omilla valinnoillaan mihinkään, vanhempi polvi on.

Hevon hierakat. Kaikkiin paikkoihin on pitänyt pyrkiä. Koulussa ei kysytty, mitä saisi olla, valintoja ei voinut tehdä missään vaiheessa, kaikki kävivät saman opetuspumaskan lävitse. Työväestön lasten mahdollisuudet päästä jo oppikouluun olivat rajoitetut, opintojen ohjausta ei ollut ja huonoimmat ja köyhimmät jäivät rannalle. Ei ollut mitään tukia kenellekään koskaan eikä missään tapauksessa. Monoja jaettiin näkyvästi alakoulussa ilmaiseksi kaikkein köyhimmille. Jos ei pärjännyt opin kyydissä, putosi pois eikä kukaan perään kysellyt. Että tätä se ilmainen koulutus oli ennen X-polvea.

4. X-polven lapsilla tullee vasta kamalaa olemaan! Köyhempää kuin koskaan kellään.

Kilin kellit. Koskaan ei ole ollut niin suuria lapsilisiä, niin pitkälle vietyä päivähoitoa, niin paljon tukitoimia, niin pitkälle passattua opinpolkua, niin mainioita opetusvälineitä ja viestintätekniikkaa, ylipäänsä niin suurta yhteiskunnallista hyysäämistä ja hyvinvointia kuin näinä aikoina ja taatusti jatkossakin. Lapsiperhe on pyhä, se on tabu, sen etuihin ei kosketa - tämänkertainen lapsilisään kajoaminen oli vahinko, työtapaturma, joka ei toistu, supistukset otetaan jatkossa vanhusten huollosta - käytäville ja kellareihin mahtuu lisää yksinäisiä peräänkyselemättömiä vanhuksia. Sillähän vanhemmista nopeimmin päästään ja saadaan tilaa X-polvelle ja Osku Pajamäelle.

10.10. Tein blogin puolivälitilinpäätöksen. Siivosin sivupalkista pois liudan blogeja. Jätin jäljelle ne, joita oikeasti seuraan, jaksan seurata, tulee seurattua, jotka ovat kiinnostukseni mukaisia. Poistin myös ne blogit, joihin ei ole tullut kirjoituksia kuukausiin.

Poissiivotuissa blogeissa ei ole sinänsä vikaa, kuten ei ole kaikessa kirpputoritavarassakaan. Blogit vain ovat jääneet vähäiselle käytölle. En pidä esimerkiksi siitä tavasta, että blogi päivittyy päivittäin, jos olennaista sisältöä ei ole. Blogin on ansaittava hurja päivitystahtinsa. On oltava asiaa lukijalle. On pantava itsensä peliin mukaan ja on nähtävä vaivaa.

Pidän kirjoituksista, joissa tarjoillaan luuta ja lihaa ja joissa heitetään oma itseys estradille. Oma itseys ei ole oman kodin sisustus tai oman kehon vaateparsi tai pelkästään se, miltä minusta tänään tuntuu, mitä tänään en voi sietää. Toisaalta maailmassa on paljon persoonatonta tietoa, joka pyritään tarjoilemaan lukijalle objektiivisesti. Tällä on aikansa ja paikkansa, mutta tällainen materiaali ei ole blogin parasta antia. Blogin viehätys on aina ihmispersoonan tarjoilemassa sopassa ja siinä hengessä, joka soppakattilan ympärille syntyy, kun erilaista väkeä kerääntyy soppaa nauttimaan.

Poistamisen vastapainoksi uudistan listaa uusilla blogeilla. Uusin on Helgan kieliverryttelyblogi.

11.10. Tänään kansainvälisenä tyttöjen päivänä hurrataan pienelle Malala Yousafzsaille, joka sai puolitetun Nobelin rauhan palkinnon. Muuta en toivo niin hartaasti kuin sitä, että kaikki maailman miehet Intiasta, muslimimaista ja muista sivistykseltään kyseenalaisista maailmankolkista alkaisivat hävetä oman maansa kansalaisten ihmisarvon häpäisyä. Miehet ovat näissä kulttuureissa lainlaatijoita ja säädösten asettajia, normien valvojia ja sanktioiden suorittajia. On käsittämätöntä, että tytöt edelleen ympärileikataan ja neulotaan runneltuina umpeen, hunnutetaan ja kielletään kouluunmeno. Tai ammutaan pientä tyttöä, joka avaa suunsa julkisella estradilla oman sorretun sukupuolensa auttamiseksi.

Sekin on käsittämätöntä täällä länsimaissa ja myös Suomessa, että tyttö - harvoin kypsä nainen - voidaan edelleen alentaa myymään seksiä miehille, jotka pettävät puolisoitaan tai eivät sitä omin avuin kykene hankkimaan. Kaikkein järkyttävintä on, että virallinen taho siunaa hiljaisesti seksinmyynnin tukemalla seksityttöjen terveydenhuoltoa, vaikka sama taho kieltää sen oston, jos voidaan osoittaa, että naista käytetään hyväksi. Milloin seksinmyynti ei loukkaisi myyjän ihmisarvoa? On tekopyhää puhua yksinäisten ja sairaitten miesten auttamisesta tai opintojen rahoittamisesta. Miehen auttamista on se, että antaa ilmaiseksi, kun kohtaa tällaisen ressukan. Ei tavara käytössä kulu.

Kaikki salamyhkäisyys ja veronkierto asian ympärillä kertoo siitä, että kenelläkään ei ole puhtaita jauhoja pussissaan. Kyseessä on länsimaisittainkin arviotuna tyttöjen alistaminen sallimalla heidän harmaa työnsä. Vain tyttöjä voidaan mitätöidä ja halventaa niin, että heidän ei tarvitse vähäpätöisestä työstään, jota kukaan ei tiedä heidän tekevän, maksaa veroja. Länsimaissakin olisi tarvetta pienelle Malalalle.

16.10. Toissa kesänä sisko vaati, että kesäpaikan aitta siivotaan. Minusta aitta on varasto, kuten sen nimensä mukaisesti pitääkin olla. Siellä kuuluu olla tavaraa ylisillä ja alisilla ja niitten välissäkin. - Ei kuulu. Tässä iässä pitää ajatella jälkeenjääviä. Ajattele, miten kauhea työ lapsella on siivota meidän jälkiä.

Niin tilattiin roskalava. Orsilla roikkuvat vaatteet saivat kyytiä, samaten räsymatot, kaikki äidin jäämistöä. Wetterhofin aikaiset harjoitustyöt, akvarellit, sieppasin takaisin roskalavalta, vaikka niissäkin oli vanha pinttynyt haju eivätkä ne taipuneet enää auki rullalta. Säilytin niitä vuoden verannan pöydällä. Tänä kesänä pudotin ne jätesäiliöön. Eivät ne olleet edes hyviä, vaan ne herättivät minussa myötähäpeän sekaista sääliä. Ei ihme, että äiti reputti Wetterhofissa. Miksi siis roikkua kiinni epämääräisissä tunteissa? Aittaan jäi lopulta vain sivustavedettävä puusohva, johon ladottiin kangaspuitten osia, sileiksi kuluneita sukkuloita ja pirtoja. Jäi myös ruma lakattu piironki, josta puuttui vetimet. - Puuesineistä ei luovuta, sanoo sisko. Ei tässäkään iässä. Mietin, tahtoisiko sisko puu-uurnankin. Olisimme mieluusti järjestäneet tuonpuoleiset asiamme valmiiksi sinä kesänä, kun äiti kuoli ja asioimme seurakunnan kansliassa. Meille ei myyty uurnapaikkoja, jotka halusimme varata hyviltä paikoilta läheltä merta. Tuhkat mereen sitten vaan.

Edellisessä keskustelussa kommentoija tarinoi ihmisen jäämistöstä. Mitä voi päätellä jälkeenjääneistä tavaroista? Paljon! Voin päätellä yllä olevista huutokauppakirjoista, että isoäidillä oli huushollissaan 25 tyynyä ja että talossa oli linjaarit eli linjaalirattaat sekä emännällä valtava määrä hameita ja pluuseja. Ei ollut köyhä talo se, josta kaksi tyttöä jäi täysorvoiksi, maallikkosaarnaajan hoitoon ja joiden perintörahoista - noista huutokaupasta kertyneistä - holhumies käytti oman tilansa velkojen hoitoon leijonanosan.

17.10. Huusin kerran huutokaupasta laatikollisen 50-luvun kortteja. Kortit ovat kauniita, mutta ne oli pilattu rei'ittämällä jokainen niistä säntillisesti. Enemmän kuin korttien arvo minua kiehtoi kuitenkin korttien kauneus, ja se tarina, mikä niistä oli luettavissa.

Korttien tarina paikallistuu opettajaan, joka asui kesäpaikkakunnallani. Kortit ovat syntymäpäivä- ja äitienpäiväkortteja. Opettaja on ollut ilmeisen jumalinen ihminen ja lapset hyvinkasvatettuja. He ovat kovin kiitollisia korttien runosäkeissä. Kortit on napsautettu siististi kansioon, josta niitä on kätevä vaikka esitellä vieraille. Sitä jään miettimään, miksi lapset ovat antaneet äidin korttikokoelman huutokauppaan. Miksi he eivät pitäneet kortteja itse? Eivätkö halunneet? Korteista voi päätellä, että opettajaihminen ei ehkä nähnyt kuudettakymmenettä ikävuottaan, koska 50-vuotisonnittelukortit ovat viimeiset.

En malta olla kertomatta vielä yhdestä pienestä jäämistöstä, jonka olen ostanut kirpputorilta. Lukija voi sivuuttaa tämän loppuosan huoleti, elleivät vanhat merkinnät kiinnosta.

Kyseessä on Pellervon kalenteri vuodelta 1940, joka on kuulunut eräälle Wäinölle, Kytöön. Kirjaan alle muutaman mielenkiintoisen merkinnän talvelta ja keväältä halukkaille luettavaksi . Ensimmäisistä voi päätellä, että talossa on ollut ehtoisa ja ilmeisen tuottoisa sonni. Astutusmerkintöjä on kautta vuoden. Myös taivaalle on tiirailtu ahkerasti, ja kirkasta on toivottu, jotta mahdolliset pommikoneet näkyisivät. Kirkas-merkintöjä on runsaasti. Pahnoja on myös myyty tavan takaa, ja näyttää siltä, että Wäinössä on ollut yrittäjähenkeä. Wäinön naisväki taas on kuunnellut ahkerasti radiota ja ennen kaikkea musiikkipuolta.

8.1. Perkkoon lehmä ast: 15 mk, Helmisaaren lehmä ast: 15 mk, Myrskylän lehmä ast 15 mk.
11.1. Ostettiin Hertta Arvelasta 1100 mk
13.1. Eskolan ja Lammen lehmä 25 mk
14.1. Myrskylä lehmä 15 mk
30.1. Heppa vietiin Oripäähän
31.1. Mattila vei pahnoja, Venäläiset pudottivat 16 pommia kirkonkylään, Uudentalon lehmä (uusinta)

1.2. Jäitä tuodaan.
3.2. Kirkas pakkaspäivä. Juhannusvuoreen vietiin 1 häkki pahnoja.

8.3. Armeijalle vietiin heiniä, 2 Evakko lehmää tuotiin
13.3. Suomen ja Neuvostoliiton välinen rauha solmittiin tänään Moskovassa.

28.4. Sankarihautajaiset Yläneen kirkossa Kuntolassa, Pajulla hautajaiset

2.5. Sankarihautajaiset Yläneellä.
4.5. Pääskynen nähtiin tänään.
7.5. Istutettiin valkoista perunaa.
8.5. Käki kukkui ensi kerran.
19.5. Muistopäivä kaatuneille 39-40, murroskautena 1918, molemmin puolin vakaumukselleen uskollisina henkensä antaneille
22.5. Vilpas kuoli, Helvi kävi Turussa pyörällä.

Kalenterissa on myös lapsen värikynäpiirroksia, radiosta kuunneltujen laulujen pikasanoituksia - vain osa sanasta on kirjoitettu ilmeisen lennossa, isännän veroperustemerkintöjä, suosittujen laulujen luettelo radio-ohjelmasta 26.2.40 klo 19.00. Yhdeksäntenä on La Kumparsiitta ja kymmenentenä Karmensylva. Kalenteri on ollut perheessä ilmeisen merkityksellinen ilmaisuväline ja tunteidenkin alusta.

(Kuvat Iines)

19.10. Ruotsissa on käynnissä mittava jahti, maalla, merellä ja ilmassa. On nähty epämääräisen esineen kurkistavan merestä, lähellä Tukholmaa. On otettu valokuvia, on tehty useita havaintoja. Sotilaat ovat erityisen jännittyneitä, lukee lehdessä. Pelätään merenpohjan miinoittamista, pelätään sotilaallisen toimeenpiteen ennakkovalmistelua, pelätään erilaisten tiedustelulaitteitten asentamisia. Pelätään jopa desanttien rantautumista maihin, saariin ja rannoille. On nähty miehen hahmon nousevan vedestä kahlaamaan rantaa kohti.

Miten tämmöiseen tulee suhtautua? Kun eihän nyt Venäjältä muuta tule kuin toveruutta ja isoa veljeyttä. Pitäisikö Niinistön matkustaa kertomaan se Ruotsin pääministerille ja näin välittää rauhan sanomaa? Olisiko hyvä ottaa mukaan Mauno Koivisto? Kekkonen olisi paras, mutta häntä ei ehditä kaivaa ylös tähän hätään. Mielestäni kuitenkin pitäisi. Tehdä jotain täältä käsin. Suomella on alalta kompetenssia, jota muilla länsimailla ei ole. Pysykäämme ainakin itse lujina uskossamme. Ja ei Natoon, ehdottomasti ei. Mitä nyt Venäjäkin ajattelisi?

20.10. Meillä on käynnissä operaatio putkiremontti, mutta se lähenee loppuaan minun huushollini osalta. Kolme timpuria puhelee matalalla äänellä tuossa huoneen kulman takana, eteisaulassa. Tulivat kello 7.20. Käytetään suhisevaa työkonetta. Voisiko se olla jokin liima- tai lämpöpuhallin? Käytetään myös laukaisevaa niittaajaa. Yksi timpureista ähkii tuntuvasti, kaiken aikaa, ja luulen, että se on kaikkein lihavin ja lyhin. Lyhimmällä on lyhin henkitorvi. Kaksi on paksua ja yksi laiha. Voin sanoa havainnokseni, että laiha ja pitkä pärjää parhaiten timpurintyössä. Pienillä ja paksuilla ottaa lujille operoida korkealla kädet kohotettuina ja täristää konetta, eikä se siitä johdu, että on maanantaiaamu. Kaksi yskii - kahdet erilaiset äänet ja rykimiset. Ovesta pitää koko ajan kulkea ja eteisessä on kylmä. En kadehdi timpureita. Yksi heistä on hyvin nöyrä, anteeksipyyteleväinen, yksi arvonsa tunteva ja ynähteleväinen, ja yksi on poikanen, joka innostuu selvästi työnsä jäljestä. Olen koettanut kannustaa häntä kehumalla työn jälkeä.

(Valokuva дЖерих анЖела, eli Jerome Angelo)

Olen ollut tänään viidessä läänissä. Olen ollut Torronsuon tienhaarassa. Olen miettinyt Mikistä Forssan kohdalla. Hyvinkään tienhaarassa muistin Rikua, Nummelassa Anssi Kelaa ja Vihdin kohdalla Tapsaa. Tampereen tienviitan kohdalla muistin Charia ja Kuunkuisketta sekä jostain syystä kaukaisia Tampereen sukulaisiani Hallituskadulta.

Olen nähnyt tänään Baba Lybeckin, Michael Monroen, Elisabeth Rehnin, Jörn Donnerin, Sirpa Kähkösen, Kjell Wästön ja Jukka Kemppisen sekä muita tuttuja kirjailijakasvoja, joiden nimet eivät tulleet mieleeni. Näin myös Kuunkulkijoitten laulajan Mannerheimintiellä. Eduskuntatalon portailla näin mielenosoituksen, jota valvoi viisi poliisiautoa. Yhdessä kyltissä luki Talvivaara.

Tässä näette joitain hämmentyneitä hajalaukauksia messuilta.

Kun näin Jukka Kemppisen ensi kerran muutaman metrin päässä itsestäni, tuntui että hän katsoo suoraan minuun, Iinekseen. Kamera alkoi vavahdella käsissäni ja ensimmäinen kuva suistui raiteiltaan, kuten näette. Suurentakaa kuva ja näette, että puhuja katsoo suoraan kuvaajaan kuin Jeesus syntiseen. Oikeastaan kuvittelin, että katseessa on hitunen eroottista merkitystä.

Olisin halunnut ostaa Kemppisen blogikirjan, mutta en kehdannut ängetä yleisöjoukon eteen, jossa oletin kirjaa myytävän. Niinpä se jäi ostamatta. Muutenkaan en ostanut yhtään kirjaa, vaikka olin varannut kahisevaa kukkaroon.

Turruin meteliin, monessa paikassa pauhaaviin kovaäänisiin, kuumuuteen, kaiken liikatarjontaan. Pitelin käsissäni monta kirjaa, mutta laskin ne aina pois. En lopulta halunnut mitään. Luontokirjat olivat kauniita, mutta kovin kalliita ja ehkä jollain tapaa steriilejä, asetelmallisia. Pidin aikanaan Heikki Willamon Vuosi metsässä -kirjasta. Se ei olut kaunis, vaan hyvä ja painava. Tommi Melenderin uusi kirjakin maksoi yli 30 euroa. Minulla oli rahaa, mutta en vain saanut ostetuksi.

Luulen, että ostan kirjat netistä. Messuilla on parasta aistia vain tunnelmaa ja kuunnella äänten kakofoniaa. Ihmisiä on kiva katsella. Kauheasti oli liikkeellä kulturellin näköisiä ihmisiä. Tämä on sanottu ilman ironiaa. Mutta summa summarum: en ole messuihmisiä, en osaa keskittyä messuilla. Mieluiten istuisin jossain nurkassa ja katselisin ihmisvirtaa.

Lähetän yläilmoihin hiljaisen kiitoksen siitä, että asun kaukana tapahtumatarjonnasta, maaseudun pikkukaupungissa. Joka paikassa Helsinkiä oli mainoksia erilaisista tapahtumista. Ratikan kyljessäkin mainostettiin Edward Munchin näyttelyä. Ratikka peitti juuri bongaamani Michael Monroen, joka oli matkalla Messukeskukseen, heti rivakan Baba Lybeckin jälkeen. Tällainen tykitys on aivan liikaa pikkukaupunkilaistädille, joka ei juuri pääse rivitalopihaansa kauemmas.

Maisemat vilistävät ohi. Äiti istuu etupenkillä kuin jauhosäkki. Miten se noin pieneksi on mennyt? Vihreä lippalakki näyttää rennolta sen päässä. Kuin ei oikeasti olisikaan niin vanha ja kuin olisi ikuinen kesä.

- Istus vähän suoremmassa, ettet lysähdä turvavöistä ulos. Mitä se lääkäri oikein sanoi?
- Mitäh, mjaah. Se katto on heti korjattava. Mennään huomenna pankkiin.
- Mikä katto?
Äiti hätääntyy. - Mökin katto, ettei se vuoda. Siirrän rahaa tilille.
- Mitä sää nyt hourit, ehtii sen kesälläkin. Vaihdan vitoselle. Olen huomaamattani ajanut nelosella pitkät suorat. Pannaas vähän musiikkia. Sano että sä kaipaat luokse mun takaisin sano että sä tahdot olla kuin ennenkin sano että sä tiedät kaksi meitä vain on jotka kohtaamaan johti kerran tie kohtalon sano -
- Se sano, että voi se olla syöpääkin. Silloin satulinna kaukomaan meille kuuluis kokonaan, sinulle mä aarteeni antaisin jonka vuoksi kärsin ja taistelin sinulle mä antaisin sydämen jos sä otat sen.
Käsivarressani nykii. Hiirikäsi on puutunut, niskaa kiristää. Vatsassa muljuu. Ajamme loppumatkan hiljaa. Pitkät peltoaukeat hämärtyvät marraskuun alla. Huomenna kehityskeskustelu. Taidan lämmittää saunan ja houkutella miehen löylyyn.

Kiehnään miehen kyljessä. Istumme lauteilla ja heitän kauhallisen kiville.

- Pitäis saada semmonen sauna, missä on kaarevat penkit ja niskatuet. Miks saunat on aina niin epämukavia?
- No hei, kyllähän niitä rahalla saa. Tehdään remppa.
- Tuskin tehdään.
Otan hunajapurkin ja avaan sen. Mies heittää vettä kiville.
- Hierotaas sun selkääs hunajaa.
- Älä perkele semmosta mönjää. Mies väistää.
- Oo siinä ny vaan hiljaa, hyvää tää tekee.
Hivelen hunajaa hänen hartioihinsa hitain vedoin. Mies ähkäisee vetäytyen.
- Huono iho sulla selässä. Näppylöitä. Pannaan kunnon satsi.
- Tässä mitään panna.
Mies ottaa ranteestani kiinni ja heittää käteni sivuun.
- Tai pannaan tänne. Nuolet sitten pois.
Mies menee suihkuhuoneeseen. Humauttaa veden kohisemaan täysille.

Hieron hiuksenikin hunajalla ja heitän viisi kousallista peräjälkeen kiukaalle. Hunaja imeytyy ihoon ja menee silmiin. Menköön.
Herään puhelimen piippaukseen kuudelta. Hapuilen kännykkää ja survon jotakin nappulaa. Ääh. Sytytän yövalot, kun ei enää puhelimeenkaan osaa unissaan vastata. Kuka siellä nyt soittaa, äitikö?

- Kun mää oon niin kamalan kipee. Tarttis päästä lääkäriin.
- Mutta äiti säähän oot sairaalassa! Huudan puhelimeen. Hätäännyn.
- Mulla on niin paha olo, tuu heti tänne.
- Äiti en mää voi, meen kahdeksaksi töihin, tuun matkalla sua katsoon. Sää oot sairaalassa, hoitajat auttaa. Usko nyt sää oot sairaalassa! Sydän hakkaa, hikeennyn, perkeleen muori. Pitää koirakin lenkittää.

Äiti makaa tyynenä huoneessaan, kädet rinnalle ristittyinä. Hikoilen takissani, en riisu sitä. Olisi jo oltava työpaikalla.
- Kun täällä on niin yksinäistä. Soitetaas hoitajaa taas. Paina tosta kellosta.
- Mitä varten? Minä voin auttaa sut vessaan. Mulla on hiukan aikaa vielä.
- Paina nyt vaan, kyllä mää jotain keksin. - Yöllä oli semmoset veisuut tuolla käytävässä. Lauloivat ja saarnasivat. Joku tarjos kahviakin. Ja Veikko Vennamo huusi radiossa.
- Jokos täällä on rauhoituttu? Hoitaja ampaisee sisään lääketarjotin kädessä. - Helvillä oli vähän levoton yö. Oli kaatunut yöllä vessareissulla, mutta ei murtumia, osastonlääkäri kävi tutkimassa.
- Nyt on lonkka kipee, sattuu, äiti vikisee. Napitan takkini. - Tuun ruokatunnilla katsomaan.
- Älä mee. Täällä on niin yksinäistä, kukaan ei tuu, vaikka tänne kuolis.
- Äläs nyt Helvi, koko ajanhan sää tota kelloa rämpytät. Hoitaja täyttää vesilasin.

Kotona panen kahvin valumaan. Heitän tuulipuvun päälleni, vien koiran aamupissalle, haen lehden. Mies on matkalla, koulutuksessa. Siellä se varmaan tanssahtelee kylpylän parketilla vanhojenpiikojen kanssa, jotka kiitokseksi nostavat auliisti yöpaitansa korviin. Onnistuukohan se niitten kanssa? Nostan villatakin tuolin selkämykseltä hartioilleni.

4.11. Viime viikolla Ylen aamutelevisiossa haastateltiin filosofian tohtori Sakari Vainikkaa riivaajien manaamisesta. Katolinen kirkkohan hyväksyy riivaajaopin ja demonien manaamisen. Vainikka on suomentanut espanjalaisen manaajan, José Antonio Forten, kirjasen aiheesta ja on siten ajankohtainen. Itseäni hämmästytti se, että haastattelija Nicklas Wancken pokka piti. Hän kysyi kysymyksensä kuin totuutena olisi demonien olemassaolo ja harjoittama riivaustoiminta valitun kehossa. Riivaajien olemassaoloa ei kyseenalaistettu ensimmäistäkään kertaa. Näin haastattelu toimi tehokkaasti tämän asian esittelynä.

Aloin nimittäin epäillä, että minussakin on riivaaja. Kehoani on kiusannut tietynasteinen fyysisten vaivojen sarja koko syksyn. Mainittakoon sen verran, että olen joutunut syömään kolme perättäistä antibioottikuuria ja saanut niistä allergisen reaktion, nokkosrokon, jossa alahuuleni paisui ihailtaviin mittoihin ja harkitsin jo hetken ylähuulenkin täyttämistä. Nokkosrokkoon määrättiin kortisoni- ja antihistamiinikuuri, joista puolestaan sain hirveät vatsanpoltot. Vatsanpolttojen asetuttua alkoi leukaa ja ikeniä ja korvaa särkeä, ja kaula kipeytyi ja turposi hieman. Nämä oireet lääkäri totesi ilmeisiksi mutta epämääräisiksi oireiksi, virus tai jokin muu, ei lääkitystä. Vaivat olivat kuitenkin olemassaolevat, ja ovat edelleen hieman pinnassa. Ihan kuin minussa asuisi jokin riivaaja. Aina kun yksi vaiva helpottaa, alkaa samantien jossakin toisessa kohdassa jäytää.

Riivaajahan sen täytyy olla. - Mene pois perkele, sanoin ääneen. Vainikka sanoi ohjelmassa, että riivaaja vihaa Jeesusta ja krusifikseja. Minullapas oli krusifiksi, rukousnauha, joka roikkui pienessä ikonissa seinällä. Heiluttelin vähän krusifiksia ja sormeilin sen helmiä. - Mene pois saatana. Kaikkoa perkele, sinulle ei täällä ole sijaa. Ripustin krusifiksin kaulalleni ja kuljin sen päivän krusifiksia välillä hipelöiden. Illalla riisuin sen pois ja unohdin pöydälle.

5.11. Krusifiksi on taas paikallaan ikonissa riippumassa. Minulla on heikko usko, en jaksa suggeroida itseäni näkymättömiin voimiin. Järjellisempi syy vaivoihini löytyy varmaan yksinäisyydestä, yksin asumisesta. Kaikkien tilastojenhan mukaan yksin asuvat sairastavat liitoissa asuvia enemmän. Pitäydyn tässä. Siskollani ei ole vaivoja, vaikka olemme samantyyppisiä fyysisesti. Hän elää liitossa, tosin tällä hetkellä hyvin sairaan miehen kanssa. Mies on nyt viety sairaalaan, josta hän karkasi taksilla kotiin ja joutui pakkohoitoon, koska ei pysynyt edes tolpillaan ja mursi tahallaan sairaanhoitajan peukalon. Mies on katolinen. Onkohan hänessä riivaajia? Hänellä on kotona asekokoelma, ja eräänä päivänä hän otti pyssyn ja ampui keittiön seinään reiän.

Äiti ei koskaan kironnut. Kun hänen suustaan tuli voimasana, se oli voi riivattu. Isäkään ei kironnut, mutta lasketteli kaikenlaisia tuhmia loruja. Siskokaan ei kiroa. Minun suustani on alkanut väliin purskahdella vittua ja perkelettä. Alan muistuttaa entistä ruustinnaa, joka huuteli sairasvuoteeltaan kyrpää ja kikkeliä. Tämä kaikella kunnioituksella kaikkea pyhää kohtaan ja epäilyllä, että hyvään ruustinnaan oli mennyt riivaaja.

Tuosta ohjelmasta jäi kyllä siemen itämään. Jospa vain olisi voimaa keskittyä uskomaan jotakin. Vaan kun en usko oikein mitään. Epäilen kaiken totuutta. Siksi en osaa huijata itseäni edes meditoimalla.

(Kuva Ilja Glazunov, Dostojevskin Riivaajien kuvitusta)

S-pankkikin on aikamoinen kasakka. Minulla on tähän asti ollut kätevä ostostili paikallisessa S-marketissa, jolloin kokonaislaskun on voinut maksaa kerran kuukaudessa eikä ole tarvinnut kantaa rahapussia mukana joka reissulla. Nyt nuo tilit laukkautettiin ja tilalle tarjottiin ilmaista S-pankin Visa-korttia, jossa kortilla voi kerätä laskut kerran kuussa maksettavaksi, ilman korkoa ja ilman vuosimaksua.

Tuntui kätevältä ja nyt olen kuukauden verran ostanut ostokseni S-kortilla ja ollut tyytyväinen ilmaiseen pankkikorttiin. Vaan tänään lukee lehdissä, että S-pankki alkaakin kerätä asiakkailta maksuja. Visa-korttiin tulee laskutuspalkkio ja käsittääkseni vuosimaksu - juuri ne seikat, joiden puuttumisen vuoksi valitsin S-kortin. Hetken ehti jo iloita siitä, että Suomen yritys- ja pankkimaailmaan on astunut moraalinen ja ihmistä lähellä oleva pankki.

Vaan sulka Salen hattuun käyttämästään sananlaskusta kazak berjot što ploha ležit - kasakka ottaa sen, mikä on huonosti kiinni! On hienoa, että presidentti käyttää rohkeaa kielikuvaa Putinin valtapyrkimyksistä. Kunpa kaiken suvaitsevat myötäilijätkin rohkaistuisivat puhumaan yhtä rehellisesti ja pelottomasti kuin tasavallan presidentti.

Tässä koneella istuessani hätkähdän lehden kirkuvaa otsikkoa: "Jos sota syttyy, näistä maista ei jää paljon jäljelle". Suomestako? - Ei sentään. Kyseessä on Putinin neuvonantajan Sergei Markovin lausunto Virosta ja Latviasta. Olemme tottuneet kuulemaan olkia kohauttamatta hirveitä uhkauksia itäisen naapurin puolelta, ja tämä vetelä rauhallisuus ällistyttää minua. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtumassa, vaikka naapuri näyttää taivaan merkit ja varustaa itseään yhä hirvittävämpään sotakiihkoon. Vai onko suomettuminen yhä vaan niin voimakasta, että uskomme yhä, että tasa-arvo ja inhimillisyys asuu itärajan takana?

Seuraavissa vaaleissa vievät Salen kaltaiset rohkeat ehdokkaat kansalaisten äänet - tämä on mielestäni melkoisen selvää. Puolue jää sivuseikaksi, ja ehdokkaan yksilölliset ominaisuudet alkavat merkitä eniten. Myötäilijät ja jeesustelijat lakaistaan maton alle.

Olipas kerran kleptomaani. Tai ei hän mikään kleptomaani ollut, sillä ei hän tiennyt semmoisesta maniasta mitään. Hänelle vain tuli vastustamaton himo, hillintähäiriö, kun hän näki mustekynän, joko kuiva- tai tuoremustekynän. Mainittakoon, että hän oli ammatiltaan opettaja, jolla kynät olivat luontaisetuna talon puolesta. Joka syksy sai ottaa varastosta koulun logolla varustetun uuden mustekynän, kenties toisen ja kolmannenkin. Kyseessä oli välttämätön työväline, kirjaakin tärkeämpi. Nappaamme tämän tarinan nimittäin aikajanalta ennen internetiä, tai ainakaan merkittävää tietokone- ja kännykkäaikaa.

Olihan kleptomaanillakin Motorola-kännykkäpuhelin, jolla soitettaessa piti seistä tuolin päällä keskellä huonetta. Muuten kenttä katosi. Automatkoilla oli hauska seurata, milloin palkit ilmestyivät taas ruutuun, sillä yleensä oltiin katveessa enin osa matkasta. Tietokonekin hänellä oli, Schneider-merkkinen, johon voi kirjoittaa oranssia tekstiä mustalle pohjalle. Oli valtava mullistus kirjoittaa koetekstit koneella ja tallentaa ne disketille. Kun pani disketin uudelleen koneen pesään, tekstin sai esille ja sitä pystyi muokkaamaan. Saman kokeen pystyi luokkatunnuksen vaihdolla ja vähäisin muutoksin tulostamaan monelle eri luokalle. Mullistuksesta huolimatta opettajan kiinnostus ja suoranainen himo kyniin säilyi. Erityisen himottavia olivat yrityskynät, joita lojui huolimattomasti yritysten tiskeillä.

Kerran hän säikähti, kun käteen osui taskussa pienen lähikaupan narussa kiinni ollut kynä, ainoa kynä, joka siellä oli. Ja kun hän astui puhelinyhtiöstä ulos, hän löysi taskustaan kullatun kuulakärkikynän, jossa luki puhelinyhtiön nimi. Aarre! Juuri tällaista kynää hän himoitsi. Nyt kun hän on eläkkeellä, hänen kynäpussissaan on loppuiän kynävarasto, mittava kokoelma kuulakärkikyniä ja kaksi mustetäytekynää. Osa kynistä on kuivunut, ja ne joutavat roskakoriin. Joku rumempi taas ei kuivu millään. Useimmiten hän huomaa katselevansa koulun kyniä.

Mistä tämä kynähimo alkoi? Oikeastaan hän muistaa hetken. Se oli se, kun hän kadotti pitkäkyntiselle kaksi tavaraa, kauniin vanhan tuoremustekynänsä ja kokoontaitettavan karttakeppinsä, jota oli hauska pitää puhuessaan kädessä ja toimeliaana vetää esiin ja työntää taas takaisin. Asia harmitti niin paljon, että hän päätti napata jonkin kauniin kynän kadonnen tilalle heti, kun sellainen ilmaantuisi näkösälle. Ja niitähän ilmaantui, kun hieman silmäsi pöydille, tiskeille ja varastokaappeihin.

Nyt hän himoitsee pieniä kuusia, metsässä kulkiessaan. Hän katselee usein puita sillä silmällä, vähän samoin kuin kyniä. Miettii, miten helppoa kuusen varastaminen olisi. Ohut runko katkeaisi Fiskarsin yhden käden oksasahalla. Sitten vaan kuusi metsätien laidassa odottavan auton perään ja kotiin. Kukaan ei saisi häntä kiinni, varkaus olisi täydellisen ratkaisematon, vaikka itse Scherlock Holmes pantaisiin tutkimaan asiaa.

Isäkin kävi aina hakemassa tuoreen kuusen jouluksi kotiin. Lähti pyörällä jonnekin Ronkankosken suuntaan, metsän uumeniin. Putkahti esiin kuusi köytettynä pyörän tarakalle. Siitä sitten kuusi kannettiin sisään sulamaan. Ei tarvinnut edes pimeällä käydä. Eikä vain lumettomina jouluina. Vaan vielä on aikaa katsoa sopivaa kuusta, mittailla pituutta ja muotoa. Varustaa auto sahalla ja huovalla.

(Maalaus Théodore Géricault, Kleptomaanin muotokuva)

Mistähän sekin taas tulee, että avioliitto onkin rakkauden mittari? Luin tänään homoavioliittoja puolustettavan sillä mandaatilla, että homoillakin on oikeus rakkauteen. Rakkaus kuuluu kaikille! Juuri kun on opittu, että avioliitto ei ole rakkauden tae, vaan rakkaus kukkii parhaiten avoimissa liitoissa irti kirkosta. Mistä ylipäänsä tämä hinku kirkon siunaavaan syliin tänä aikana, kun trendinä on erota kirkosta?

Onko sukupuolineutraali avioliitto-oikeus ylipäänsä ollenkaan tasa-arvokysymys? Eikö sen pitäisi olla ennen kaikkea lapsikysymys, tulevan lapsen oikeuksiin liittyvä kysymys? Nimittäin jokin aika sitten oltiin vahvasti sitä mieltä, että keinohedelmöityksessä ei voi olla kysymys yksinäisen naisen oikeuksista, vaan siinä on kyse enemmän tulevan lapsen oikeudesta molempiin vanhempiin. Keinohedelmöitystä haluavia miehettömiä naisia pidettiin itsekkäinä lapsensaantihalussaan ja täten lapsen edun polkijoina. Katsottiin, että naiset haluavat itselleen jonkinlaisen nukkevauvan. Mitä lapsi ajattelisi myöhemmin kuullessaan, että hän on keinohedelmöitetty tuote? Miten nyt homoavioliitoissa sitten ei olisikaan kyse tulevan lapsen omasta halusta ja eduista, vaan vain homopariskunnan oikeudesta saada adoptio-oikeus lapseen? Eikö yhtä hyvin nyt pitäisi kysyä tulevalta lapselta, millaiset vanhemmat hän haluaa? Eikö siis nimenomaan lapsi ole rakkauden hedelmä, jolla on omat oikeutensa, eikä tuote, joka annetaan homo- tai lesbopariskunnalle?

Yllä kysyn, en vastaa. En tiedä, mikä on oikein ja miten tässä pitäisi tehdä. En osaa automaattisesti puolustaakaan homojen tai lesbojen oikeutta adoptoida lapsi. En osaa sitä kieltääkään, koska heillä on nähdäkseni samanlaiset edellytykset olla hyviä vanhempia.

Kyse on siis lapsista, sillä heidän suojakseen kai avioliittoja yhä solmitaan, vaikka toki vähenevässä määrin, kuten Tilastokeskuksen uusimmat tilastot juuri eiliseltä päivältä osoittavat. Ellei lapsia haluta, en oikein ymmärrä, miksi homot ja lesbot hinkuvat kirkollista avioliittoa tänä uskonnottomana aikana. Muut mahdollisesti puuttuvat oikeudethan pitää hoitaa lainsäädäntöteitse, ei siinä kirkolla ole kahta sanaa sanottavana. Esimerkiksi perintöoikeus on tällainen asia.

Olen muuten sitä mieltä, että sukupuolisia vähemmistöjä on muitakin kuin homoseksuaalit, eli eikö sukupuolineutraali avioliittolaki kuulu tasa-arvoisesti muillekin poikkeaville ryhmille? Eikö siis samalla tule säädetyksi avioliittolupa kohteensa kanssa esimerkiksi transsukupuolisille, pedofiileille, zoofiileille ja vaikkapa nekrofiileille? Kuka voi kiistää heidän oikeutensa vapaaseen sukupuolielämään? Kuka heittää ensimmäisen kiven?

Ja vielä lopuksi - miksi yhteiskuntamme on täynnä vaatimuksia aikuisten oikeuksista? Elämme minä-minä-maailmassa, jossa nuorella aikuisella on kädessään elämän valttikortit, ja ellei ole, hänellä on oikeus vaatia ne yhteiskunnalta. Päivähoidossakin kriteerinä ovat vanhempien edut, ei lasten. Heiltä ei kukaan kysy, ja parempi ehkä niin, koska he ovat liian pieniä vastaamaan. Heidät voidaan sijoittaa vanhempien ja yhteiskunnan edun mukaisesti liukuhihnalle hoidettavaksi, kun taas vanhukset voidaan jättää kotiin tai sairaalan sänkyihin hoitamatta - toinen ryhmä, joka on aikuisuuden ulkopuolella, sen ohittanut.

(Maalaus Paul Charles Chocarne-Moreau)

27.11. Uskon, että huomenna ns. tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksytään, mutta ei se minussa aiheuta riemua, ei harmia. Ihan sama, paljon melua tyhjästä. En perusta papin siunaamalle liitolle sen enempää kuin rekisteriviranomaisen tai taivaan lintujen ja metsän peurain siunaamalle liitolle. Mieluiten itse ottaisin viimemainitun, luonnon siunaaman.

Sain juuri loppuun Anita Konkan Unennäkijän muistelmat. Teos on paksu omaelämäkerta ja varsin kiehtovaa luettavaa, kaikki lähes kuusisataa hyvin imevää sivua. Tätä ennen luinkin sitten huippuohuen kirjan, Juha Hurmeen Europaeuksen, näytelmäkäsikirjoituksen, josta on käyty keskustelua pari juttua taempana. Mainio kirja sekin.

Anita Konkan muistelmissa viehätti kirjailijan tapa käsitellä itseään selittelemättä ja tarkkanäköisen objektiivisesti, todeten. Ulkopuolinen muistelmienkirjoittaja pyrkii enemmän tulkitsemaan kohdetta, antamaan hyväksyttyjä selityksiä ja merkityksiä. Joiltain osin teos toi mieleen Aila Meriluodon Tällä kohtaa -muistelmat, mutta erona oli se, että jos Meriluodon miehiin päin liimautunut luonto ärsytti joskus lukijaa - minua, niin Anita Konkan sitten taas ei, koska hän näki itsensä näitten prosessienkin ajan ja tajusi, ettei nainen voi kasvaa miehessä kiinni. Hänen kirjoittamisensa ehtyi, jos hän vaikka vaan asuikin miehen kanssa. Konkan teoksesta värittyy myös kiintoisa kuva Hannu Salamasta, hänen monivuotisesta rakastetustaan. Toinen itselleni tärkeä kirjailija, josta kasvaa kirjassa elävä kuva, on novellisti Raija Siekkinen, Anita Konkan ystävä. Teoksessa on varsin paljon uudenlaisia näkökulmia tunnettuihin taiteilijoihin.

Muistelmia on joskus väheksytty, niitä on pidetty vähemmän tärkeinä eikä oikein edes kirjallisuutena. Minulle ainakin kirjailijan sanoma ja kuva laajenee omaelämäkertojen myötä. Nytkin olen kaivanut hyllystäni Konkan muuta tuotantoa, ja luen niitä uudelleen. Esimerkiksi esikoisromaani Irti, jota kirjailija itse mitätöi ja häpeää, on varsin kiintoisaa luettavaa tästäkin näkökulmasta käsin. On jokseenkin kornia, että vain kriitikot saisivat sanoa teoksista jotakin, avata niitä, kirjailija tai elämäkerturi taas ei.

Kuulin juuri, että Finlandia-palkinnon sai oma ennakkosuosikkini Jussi Valtonen teoksellaan He eivät tiedä mitä tekevät. Ehdokkaita en ole vielä lukenut, mutta olen tutustunut kritiikkeihin ja esittelyihin ja tämä on se teos, jonka kaiken lukemani perusteella haluan eniten lukea. Nyt on vain harmi, että voittajana sitä on mahdoton saada jouluksi kirjastosta, joten täytyy harkita myös ostamista. Olen jonossa kyllä alkupäässä.

28.11. Uskomatonta uhoa joka puolella tästä avioliittolaista. Aamutelevisiossa Kalle Isokallio sanoi hyvin Kreeta Karvalalle, joka myös sanoi hyvin, että hän toivoo viisauden voittavan, että oltaisiin niin suvaitsevaisia. Isokallio sanoi, että jos ollaan todella suvaitsevia, suvaitaan myös niitä, jotka eivät suvaitse tai siis niitä, jotka kannattavat nykyistä avioliittolakia.

Olen samaa mieltä kuin Isokallio. Ei ole suvaitsevaa ylipäänsä kannattaa vain yhtä mielipidettä, sillä mielipide pitelee ihmistä ja estää näkemästä muuta. Eniten ihmettelen lynkkausmielialaa, joka asian ympärillä, ja myös suvaitsevaisten keskuudessa vallitsee. Se, joka ei näe samalla tavalla kuin minä, joka olen oikeassa, sietää tulla vaikka tapetuksi.

Uskon, että kun ilta joutuu, meillä on käsissämme uudenlainen avioliittolaki, ja hyvä niin. Kalle Isokallion sanoin: suvaitsevaa on tyytyä enemmistön päätökseen, oli se mikä tahansa. Allekirjoitan ja toivon, että jos minulle vielä liitto koittaa, niin voin saada sille siunauksen luonnolta, hiljaisten sadepisarain tippuessa koivun lehdiltä niskaamme ja valkokirjavan lehmän, jolla ei ole korvamerkkejä, katsellessa touhua lempeänä ja lauhkeana, siunaten liittomme. Lehmä pääsisi selfieenkin, joka otettaisiin kehystettäväksi.

(Maalaus Dagnan Bouveret)

Lehdessä oli uutinen hiusjäästä, jota muuan espoolaismies oli onnistunut kuvaamaan. Artikkelissa sanottiin, että hiusjää on harvinaista. Kissan villat, nuoret toimittajat ovat taas erehtyneet, kuten niin usein viime aikoina. Hiusjää ei ole harvinaista, vaan metsään meneminen on harvinaista nuorelle someväelle. Tiedoksi nuorille toimittajille, että ensimmäisinä pakkaspäivinä joka puolella metsää hohtaa lumenvalkoisia oksankappaleita, joissa on pitkä kissanpehmeä villa. Villa on niin pitkää, että se voi olla jakauksella kuin pitkäkarvaisen koiran turkki keskeltä selkää. Sitä sopii vaikka silittää, ei pure.

Sanotaan, että hiusjään syntymekanismia ei tunneta tarkasti, mutta että se tarvitsee kehittyäkseen lehtipuun tai pensaan kuolleen oksan, jossa elää sienirihmastoa. Rihmasto toimii sitten välittäjänä puun sisällä olevan kosteuden muuttuessa jääksi. Näin eloton ja elollinen luonto lyövät kättä toisilleen ja muodostavat elinkelpoisen symbioosin. Olosuhteitten pitää olla tuulettomat ja puun kosteuden riittävä, jotta hiusjäätä voi muodostua. Hyvin hienot hiukset työntyvät puusta tihein välein. Tuo tuulettomuuskaan ei ole ihan totta, sillä tänään kuvasin kovassa tuulessa tässä olevat kuvat. Tosin hiusjää oli muodostunut eilen, jolloin niitä jo ihailin, mutta silloinkin metsässä puhalsi tuuli.

Nuo usein erehtyvät ja hiusjäästä tietämättömät lehtien toimittajat ovat mitä ilmeisimmin nykyään monesti hyviä tyyppejä ja someväkeä, jolla ei ole tietoa eikä perusteellista alan osaamista. Kielitaidosta heille ilmeisesti tärkein on englannintaito - suomeahan osaavat kaikki sen verran kun tarvitaan. Ja oman kielen taidosta on tärkeintä osata laatia klikkauksia keräävät otsikot, leipäteksti on sivuseikka. Sisältö voi puuttuakin, siinä voidaan vatkata paria lausetta, joilla on löyhä side raflaavaan otsikkoon. Mihin tässä koulutusta siis tarvitaan?

Vanhoille toimittajille annetaan jopa Ylen puolellakin kenkää, kuten konkariuutisten lukijalle Arto Nurmelle. Habitus ei liene miellyttänyt rautaista kokoomusjohtoryhmää. Vähän kumara vanhahko mies, joka puhuessaan joskus räpläsi kynää. Vaan ei sotkeutunut sanoissaan kertaakaan ja oli sympaattinen ja osaava. Aikaa eläkkeeseen olisi ollut nelisenkymmentä työviikkoa ja kokonaisajassa pari vuotta. Myös pätevät varttuneet uutisnaiset Marjukka Havumäki ja Marjo Rein pantiin hanttihommiin takahuoneeseen, mikä tarkoittanee palkanalennusta ja merkittävää laskua tulevaan eläkekertymään. Vaan ehkä heille tehdään vielä artonurmet ennen eläkkeen koittamista.

Opetusministeri Krista Kiurukin on antanut ymmärtää, että opetus- ja kasvatusalan tehtäviä voivat hoitaa muutkin kuin pätevät ja korkeakouluttautuneet. Päiväkodeissa on entistä enemmän lastenhoitajia kasvatusalan maistereitten sijaan. Vantaalla heitetään luokkiin tabletit ja luullaan, että opetuksen taso ja oppilaiden kyvykkyys kehittyy tällä keinolla. Täällä Pikkukaupungissa opettajat lomautetaan kahdeksi tai kolmeksi viikoksi. Se merkitsee sitä, että jos opettajat vuorottelevat lomautuksissa, koulu toimii koko vuoden vajaateholla ja oppilaat ovat puolukoita poimimassa tai hiihtämässä koko päivän kouluavustajan tai keittäjän kanssa.

Vaan menkääpä ihmiset metsään katsomaan hiusjäämuodostelmia! Lehdet kannattaa jättää lukematta ja tilaamatta ja Ylen televisiouutiset katsomatta. Ja varokaa vanhenemasta! Ennen nimittäin ulkoistettiin ensinnä viimeksi taloon tulleet, nyt kauimmin talossa olleet vanhukset. Nuoret eivät näe siinä mitään pahaa. Päinvastoin, he ovat sitä mieltä ainakin kommenteissaan, että seniilit ulos ja hyvät tyypit sisään.

(Valokuva Iines, 3.12.2014. Lisää kuvia hiusjäästä on kuvablogissani.)

Joskus mietin, saiko äiti syöpänsä Tšernobylin katastrofista 26. huhtikuuta 1986, jolloin olimme tulleet mökille ensi kertaa sinä keväänä. Oli kylmä aurinkoinen päivä ja tuuli kävi idästä. Me muut lämmitimme tupaa sisällä ja äiti meni ulos haravoimaan, pöllyttämään maata ja lehtiä. Otti kasoja syliinsä ja pöyhötti ruskeita lehtiä työntökärryihin painellen niitä paljailla käsillään alemmas, kärräsi ne kompostiin, jota polki jaloillaan. Illalla palasimme kaupunkiin. Uutistenlukija sanoi, että Tšernobylissa vuotaa ydinreaktori, mutta mitään vaaraa ei ole. Jonain seuraavista päivistä sitten lehdissä kirjoitettiin, että suurimmat ydinlaskeumat osuivat Lounais-Suomeen, sinne mökkiseudullemme.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa oli Fennovoiman puolesta äänestäneiden tuhovoimien nimet, joten jättäkäämme heidät ainakin pois seuraavasta eduskunnasta - ainakin minä jätän. Leikkaan nimiluettelon talteen enkä äänestä puolueita enkä ihmisiä, jotka sanoivat "jaa" Rosatomille, ja yleensäkin ydinvoimalle. Aikamoista rähmälläänoloa ja varsinainen itsenäisyyspäivän lahja oman maan kansalaisille. Vaan mahtaako väki olla rähmällään vaaleissa vai seisooko se vain kovennettua? Se nähdään keväällä.

Tytärkin tuli käymään, toi tuliaisiksi kaksi sinivalkoista kynttilää. Sanoin, että tuossa on jo, piirongin päällä. - Mutta ikkunoihin myös, hän sanoi.

En ole moneen vuoteen asetellut ikkunoille kynttilöitä, mutta ilmeisesti perinteen on jatkuttava. Kaksi kynttilää joka ikkunalla. Tässä taloyhtiössä on kolmekymmentä asuntoa, ja vain muutamassa on elävät liekit ikkunoilla, muiden asuntojen edustalla on led-tuikkuja ja sähköisiä ketjuja täynnä välkkyviä valoja. Kauneimpia olisivat jää- ja lumilyhdyt, joiden sisällä palaa elävä kynttilä. Näitä emme ilmaston lämpenemisen vuoksi saa kuitenkaan ehkä enää koskaan ennen tammikuuta.

Lehdessä lukee, että itsenäisyyspäivän mielenosoitukseen on varauduttu. Ilmeisen kirjoitustaidottomat anarkistit ovat jakaneet ohjeita "Luokkaretkestä lähiöst linnaan". Jos mielenosoittaja otetaan kiinni, hänen on pyydettävä heti asianajaja paikalle, ja asianajaja odottaa häntä viimeistään poliisiasemalla -tyyliin. Myös poliisihevosten kiusaamisesta annetaan etukäteisohjeita.

Näin nämä nuoret, jotka me itse omine ideologioinemme olemme kasvattaneet vapaassa ja demokraattisessa hyvinvointivaltiossa, jossa kaikilla on mahdollisuus kaikkeen, ja ainakin ilmaiseen koulutukseen. Jos ahteria riittää, vastaanhangoittelijatkin kannetaan systeemin läpi ja ihan ilmaiseksi kohti jonkinasteista ammattitutkintoa tai valmiutta ottaa osaa hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoon itse maksetuin veroin.

Takaisin pieneen lottatyttöön, ja tuuliseen kevääseen 1986. Kymmenen vuotta tuon jälkeen puhkesi syöpä, joka oli itänyt jo jonkin vuoden. Ei siihen mikään auttanut, ja lopulta luutkin alkoivat sulaa, juuri kun oli tullut tieto, että tauti on voitettu. Syöpäsolut olivat pujahtaneet materiaaliin, joka on lujinta ihmisessä.

Vaan kuvassa hymy on ikuisesti kaunis, ja rakastunut. Tuosta ei kestänyt kauan, kun hymy sammui, eikä samanmoista enää nähty noilla kasvoilla, koskaan. Kun olin pieni, kaivoin äidin kirstusta esiin lakanapinon alle piilotetun sinikantisen albumin. Siellä oli kuvia nuoresta vaaleatukkaisesta kersantista, ja äidistä. Viimeisenä oli kuva syksyisestä kaupungista, jonka puiston penkillä istui äiti, surupuvussa. Toisessa samanlaisessa kuvassa istui äidin sisko. Oltiin matkalla Pohjanmaalle, sulhasen sankarihautajaisiin päivänä, jonka piti olla hymyilevän lottatytön hääpäivä.

9.12. On leivottu konjakkikakku. Oikeasti se on englantilainen hedelmäkakku, mutta reseptiin kuuluu monivaiheinen ja monipäiväinen konjakilla valelu, niin että konjakki tuoksuu huushollissa kaiken aikaa. Keittiön pöydän nurkalla on konjakki-vesi-sokeriliemi, joka upotetaan kakun sisuksiin vähitellen. Tuloksena on kostea ja mehevä joulukakku.

10.12. On mietitty sitä, millä kaikin tavoin ihminen voi tekeytyä yli-ihmiseksi. Nimittäin yli-ihmiseksi ei tekeydytä vain rintoja paukutellen ja uhoten, vaan myös vallan toisella tavalla.

Yli-ihmiseksi tekee itsensä se, joka arvioi muita. Se, jolla on agenda. Se joka suuttuu toisinajattelijoista eikä suvaitse heitä tontillaan. Se joka seurustelee vain samoinajattelijoiden kanssa. Se joka torjuu anonyymit puskahuutelijat. Se joka on sanoissaan vaatimattomista vaatimattomin, mutta antaa ymmärtää, että kaikki muu on tyhmää ja turhaa. Se, joka on tietäjä. Semmoinen on Pentti Linkola. Sinä olet semmoinen, ja minä olen semmoinen. Vaan ei kukaan meistä tiedä oikeasti paljonkaan. Milloin tahansa voi tulla luonnonkatastrofi, joka pyyhkäisee kalastajaveneen kalastajineen pois, tai sinut ja minut. Siinä menimme tietoinemme niin että hurlumhei vaan.

Ainoa joka ei ole semmoinen, yli-ihminen, on se, joka kysyy eikä vastaa kysymykseensä. Se jolla ei ole mielipidettä. Se joka ei arvioi muita eikä muiden tuotoksia, saati olemista ja sijaintia tässä atmosfäärissä. Se joka antaa olla. Roskankin. Sillä jokaisella roskallakin on tarkoituksensa ja oikeus olemiseensa. Luontokin on ruma, kun se mädäntyy pimeässä kaamoksessa. Se on niin ruma, että se menee jo kauneuden puolelle. Näin kaikessa on kääntöpuolensa, ja juuri siksi on hyvä vain kysyä eikä liiemmin piitata vastauksista. Olisiko se niin, että tärkeämpää on se, miten sanotaan, kuin se, mitä sanotaan?

11.12. Tekstiviesti kilahti iloisesti. Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät on saapunut kirjastoon, minulle. Tänään Valtonen kertoi kirjastaan aamutelevisiossa. Pidin hänen puheestaan, joka oli hyvin selkeää ja ikään kuin hämmentynyttä, mutta ei epävarmaa. Hän vähätteli kovasti kaikkialla korostettua neurologian tuntemustaan, mikä näytti olevan haastattelijalle yllätys, ja jatkokysymys taisi jäädä pois. Jussi Valtonen on 80-luvulla vaikuttaneen karismaattisen lehtimies-papin Olli Valtosen poika. Olli Valtonen kirjoitti aikanaan uskonnollisia elämäntaito-oppaita tai -ohjeita. Yksi semmoinen lennähti minunkin hyllyyni, anopin joululahjana: Rakkaus yllätti minut. Aina on ihmisiä, jotka lahjoittavat toisille kirjoja oman mieltymyksensä ja agendansa mukaan. Uskovaiset papintyttäret kuuluvat tämän ryhmän kantaviin voimiin, kaikella kunnioituksella heitä kohtaan.

Luin äsken lehdestä miehestä, joka on kihlannut kaksi naista, nainut nyt toisen, ja toinen on edelleen kihlattu. Pari viikkoa sitten televisiosta tuli ohjelma, jossa oli myös miehen ja kahden "vaimon" liitto, nukuttiin kolmen hengen sängyssä, ja lapsilla oli aina joku katsomassa perään. Minusta on suoraan sanottuna vähän hämmentävää se, että moniavioisuus on kielletty, kun kerran tarvetta on. Näyttää selvästi siltä, että käsitystä liitoista voisi hyvinkin entisestään avartaa.

(Maalaus Ivan Aivazowski)

Nyt tulee sulka kokoomusnuorten hattuun. Mainittakoon heti kärkeen, että tämä on ensimmäinen laatuaan, nimittäin meikäläisen myöntämä tunnustus kokoomuksen poliitikalle kohtuullisen pitkän elontieni varrelta.

Napakat nuoret esittävät nimittäin, että valtion monopoliyritysten johdon palkkoja ja palkkioita leikataan, esimerkiksi ja ennen kaikkea Alkon. Puheenjohtaja Susanna Koski ihmettelee, onko viinan myyminen suomalaisille niin vaikeaa, että siihen tarvitaan nykyisen kaltaiset palkkiot. Naulan kantaan! Missään ei näe niin ripeitä ja määrätietoisia asiakkaita kuin pitkäripaisessa. Pahimmankin puliveivarin askel vie lähes viivasuoraan kohteeseensa, ja käsi nappaa horjumatta putelin. Samoin lie toimiston puolella. Myynti vetää, suhdanteet ovat hyvät ja taantuma ei tunnu missään, päinvastoin, puodin ovi käy entistä vilkkaammin.

"Tunne samassa veneessä olemisesta horjuu, koska nyt ja tulevaisuudessa työtä tekevää kansanosaa, jotka kantavat vastuuta myös muiden hyvinvoinnista on paljon vähemmän, kuin huollettavia. Näin emme voi jatkaa", sanoo puheenjohtaja Koski. Yhdestä pilkku- ja yhdestä kongruenssivirheestä huolimatta lausahdus on täyttä rautaa.

Tässä on muuten vielä pienoinen luetelma muista valtionyhtiön johtajanpalkoista parin vuoden takaa: VR:n johtajan Mikael Aron palveluksista maksettiin 651 000 euroa vuodessa, Alkon toimitusjohtajan Jaakko Uotilan palkka oli 331 000 euroa, Itellan Risto Nieminen palkittiin 545 000 euron ja Kuntarahoituksen Pekka Averio 546 000 euron vuosituloilla.

Esimerkiksi Suomen pääministeri jäi alle 200 000 euron tuloillaan kauas kärjestä tällä listalla, joka koostuu muuten lähes sataprosenttisesti miehistä. Mistä tämä sitten johtuu? Naiset eivät ehkä kehtaisi luoda itselleen tuollaista hyvä sisar -verkostoa veronmaksajien kustannuksella. Vaan kuka tämän verkon on luonut? Eduskuntako?

Nyt tarkkana naiset, kun menette keväällä äänestämään! Yhteiskunta voisi toimia paljon inhimillisemmin ja oikeamielisemmin, jos saataisiin enemmän naisia päättäjiksi. Hyvä Susanna Suski Koski, ehdotus on konkreettinen ja selkeä, sitä on helppo kannattaa yli puoluerajojen. Siinä taitaa olla nainen oikealla paikalla. Kumma vaan, kun tämä ehdotus ei tullut vasemmalta.

(Lisää valtionyhtiön johdon palkkioita täällä).

18.12. Sikarekka nurin. Satuin paikalle päivittäisellä sauvalenkillä Räikänmaantien maastossa. Ensin kuului ambulanssin ja poliisiauton ujellusta - maaseudulla tulee ensin vain yksi kumpaakin paikalle, ja nämäkin viipeellä.

Kun sauvoin metsän siimeksestä kohti parkkipaikkaa, näin poistumistieni olevan tukossa. Suoran kulman muodostamassa kurvissa oli iso rekka nurin, kaatuneena farmariauton päälle. Tiellä oli kirkaspukuisia miehiä. Ja jostain kaikui infernaalinen kirkuna. Kyseessä ei ollut serafien ja kerubien joulukonsertti niin kuin ensin luulin, vaan 210 sikaa. Sikojen falsetti kohosi ambulanssin äänen yli - prestissimo appenato.

Utelias pintaihminen minussa pani käteni hamuamaan kännykkäkameraa ja ottamaan suhmuraisia kuvia tilanteesta. Lähemmäs en kehdannut mennä. Sikojen tuska hyökkäsi päälleni niin voimallisesti, etten ehtinyt ajatella mahdollisia ihmisuhreja. Poistuin paikalta ajellen vastakkaiseen suuntaan parin peräkylän kautta. Matkalla mietin, että minusta olisi ehkä pitänyt tulla toimittaja johonkin tunteilla pelaavaan halvahkoon lehteen. Olisin ehkä viihtynyt hyvin, paremmin kuin Parnassossa.

Mietin myös sikojen elämänkaarta. Ja muittenkin tuotantoeläinten. Lisäksi mietin - ajelin neljääkymppiä peilikirkkailla pikkuteillä - maaseudun ihannointia, miten sitä pidetään luonnonmukaisena ja hyvänä ympäristönä eläimille. Kissan villat. Missään ei eläimillä ole niin ankeat oltavat kuin tuotantoprosessin alkulähteillä. Suurkaupungin yksiössä bernhardilaisella voi olla paremmat olot.

Miettikää tekin nyt hetki sikaa, tai lehmää, tai hevosta. Vieläkö on villihevosia? Onko lehmä onnellinen kytkyissä navetan betonilattialla? Tai sika Sirkka-Liisa Anttilan tuotantolaitoksessa Forssassa?

Ei, sanon minä, ei ole. Elämä suljetussa tilassa, kiitokseksi napautus päähän ja nirri pois. Barbaareja me kaikki olemme, myös salaatinpurijat. Ei se riitä, että on kasvissyöjä eikä se, että vapauttaa minkit ja ketut luontoon. Pisara meressä on ei-mitään.

Koko elämä on julmuuksien summa, ja oikeastaan luontokin on julmuuksien summa, vahvempi syö heikomman, ja ihminen on kaikkein vahvin, vain kuolema on vahvempi.

Lapsena ihailin Hertta Kuusisen silmiä. Hertta Kuusinen oli lehmä, jolla oli kosteat ruskeat silmät, soikeat. On hatara muistikuva, että pyysin Raakkelilta, lypsäjältä, lehmän silmää sitten kun se on kuollut. Tämä voi olla myös ajatus, jota en sanonut ääneen, mutta tuijotin ihastuneena silmää, joka oli kuin koru.

(Valokuva Iines)

23.12. Edellisjouluna kärvistelin viisaudenhampaan kanssa. Myöhemmin todettiin, että se on haljennut, mutta kyseisenä ajankohtana sitä ei vielä tiedetty. Oma hammaslääkärini oli jo lomalla ja kunnallisen puolen hammashoitoon en ole koskaan päässyt. Nytkin kun koetin, en saanut aikaa, vaan sanottiin, että jos ihan mahdottomaksi äityy, menkää taksilla Turun Pulssiin tai sitten odottakaa, että oma hammaslääkärinne palaa lomalta. Nielin siis maksimiannoksen Buranaa, ja pääsin pyhien yli. Kun arki palasi, hammas asettui.

Jos joku muuten kummastelee, miksi kannatan lämpimästi yksityisen terveyssektorin voimakasta lisäämistä ja tukemista, niin syy on juuri tässä: kunnallinen terveydenhoito ei ole enää pitkään aikaan ollut kaikkien ulottuvilla. Muutenkin se etääntyy yhä kauemmas tavallisesta ihmisestä, joka ei asu suurkaupunkien alueilla. Täällä Pikkukaupungissa on vuoden loppuun viikonloppupäivystys vain 20 kilometrin päässä, mutta vuoden vaihteessa sekin poistuu ja päivystys siirtyy 60 kilometrin päähän. Se merkitsee yhä enemmän kipuja ja kärsimystä ihmisille. Jos tämä on soteuudistusta, niin kunnallisesta terveydenhoidosta ei voi enää puhua. Ihmiset eivät tule odottamaan ja jonottamaan sairauksiensa kanssa, vaan siirtyvät yksityishoitoihin vaikka viimeisillä rahoillaan. Tämä lienee soteuudistajien tavoitekin. Lisätään luokkaeroja. Vain rutiköyhät jäävät kipujensa kanssa pakosta kunnalliseen viivytyshoitoon jonottamaan milloin mitäkin.

- Takaisin meikäläiseen. Poistatin sitten lopulta sen haljenneen viisaudenhampaan marraskuussa, ja siitä alkoivat komplikaatiot. Ensin poistettiin ikeneen jäänyt pienenpieni luunsiru, Sitten poistokohtaan nousi kaksi kertaa "omituinen patti", jonkalaista hammaslääkäri ei ollut eläissään nähnyt. Minä pyöritelin kauhuissani silmiäni operaatiovehkeet kitusissa. Ien putsattiin ja kirjoitettiin penisilliinikuuri. Kun se loppui kolme päivää sitten, alkoi julmettu korva- ja leukaperäsärky. Arvelin, että tässä menee nyt sitten toinen joulu peräkkäin pilalle saman hampaan ja korvan kanssa, ilman hoitoa.

Sattumoisin huomasin nettihaulla, että ennestään tuttu korva- ja kurkkulääkäri pitää yksityistä vastaanottoa vielä tänään. Sain kuin sainkin ajan. Ei tulehdusta, ei mitään vaarallista, paikat ovat siistit ja puhtaat, vain ikäviä ja pitkittyneitä kipuja ja ihon hieman poikkeuksellista reagointia käsittelyyn poiston jälkeen. Lisää kuitenkin antibiootteja ja varalle vatsaystävällinen uusi särkylääke. Niiden kanssa voit ottaa vaikka pirtua, sanoi lääkäri, kun kysyin, voinko juoda joulupöydässä lasin punaviiniä. Jouluni on pelastettu.

Jäin kiitollisena miettimään, kuka tai mikä oli se pelastava enkeli, joka auttoi minua saamaan melkein mahdottoman lääkärinajan lähes suljetusta pikkukaupungista. Tämä pieni tapaus oli minun jouluihmeeni. Tunsin nimittäin elävästi äidin läsnäolon, hän oli ihan lähelläni ja aistin hänet konkreettisesti elävänä energiana. Pillahdin itkuun, joka puhdisti pelot ja vähensi kipua.

Tässä oli vielä semmoinenkin pieni ihme, että sain juuri sen ainoan ajan, jolloin olin vapaa lähtemään lääkäriin. En nimittäin yleensä puhu sairauksistani kenellekään läheiselle, koska en halua tuottaa huolta. Lääkärille soitin siis salaa, kun tytär meni ulos koiran kanssa. Tiesin, että hän oli menossa päivällä 12 aikaan syömään vanhojen koulukavereittensa kanssa, ja kun minulle ilmoitettiin puhelimessa, että on yksi aika jäljellä, kello 12.15., olin ratketa ilosta. Pääsen lääkäriin tyttären huomaamatta. Ja näin myös kävi. Sanoin olleeni ostoksilla, kun hän kysyi, mitä olin tehnyt. Ja olinhan minä, ostoksilla apteekissa ja sitten vielä marketissa. En halua salata, mutta jostain syystä toimin aina näin. Kannan kipuni ja ehkä kuormanikin yksin enkä halua, että niistä tehdään numeroa.

Nyt on siis tulossa iloinen joulu. Särky on jo vähentynyt, vaikken aloittanut vielä antibioottikuuria enkä ole ottanut yhtään särkypilleriä. Tunne siitä, että jokin apu on saatavissa ja ettei maailma olekaan ihan suljettu paikka, on riemastuttava. Tämä pohjaa varmaan voimakkaaseen haluun selvitä yksin vaivaamatta läheisiä tai tuttuja. Jos näyttää siltä, ettei yksin selviä, kontrolli on menetettty, kaaos edessä. Onkohan tämä kontrollointihalua vai yleistä elämänpelkoa, en tiedä.

Huomenna tulee jouluvieras, tänään paistan vielä perunalaatikon ja nostan kuusen sisälle. Kinkunpaisto-operaatio on yön yli. Aamulla kinkku on murea ja hivenen ylikypsä. Joillekin joulu on iloinen juhla, monelle yksinäiselle surullinen. Minun jouluni on aika tunteellinen, iloinen mutta kaipuun täyttämä, sanoisin jopa harras, kaunis - mieleni halaa pientä patetiaa ja sentimentaalisuutta. Kaipaan äitiä ja kuolleita eläimiäni, Rubenia, von Kustia, Manua. Jos voisin, haluaisin käydä äidin haudalla, mökkipaikkakunnalla. Vaan siihen ei ole aikaa. Eikä kukaan muu halua semmoista. Voisin käydä ihan hyvin joulukirkossakin katsomassa, näenkö sieluni silmillä, miten siskoni laulaa polkkatukassaan Tulemme Jeesus pienoises, nyt Bee-eet-lehee-emiin seimelles. Päässä punainen lentäjänlakki. Minulla oli samanlainen, ja me veisasimme kilpaa toisiamme vilkuillen. Tämä on hilpein joulumuistoni lapsuudesta.

Moni sanoo nykyään vihaavansa joulua. Haluaisin ymmärtää tämän.

31.12. Muuan pariskunta odotti marketin pelikassalla. Pullea nainen, laiha mies. Nainen vahtasi, oli sitä tyyppiä, joka ei käännä katsetta poispäin vaan katsoo niin kauan kun kohteessa katsomista on. Samanlainen vahtaaja istui tänään pururadan puupenkillä. Katsoi jo kaukaa kun lähestyin, istui kädet sylissä, ei ollut tekevinään mitään, ei ollut katsovinaan sivuun, ei näprännyt kännykkää. Tuijotti vain suoraan, vahtasi, itsensä unohtaneena, kohteeseensa keskittyneenä, suu puoliraollaan. Introverttius minussa nousi huimiin sfääreihin ja meinasin kysyä, että mitäs vahtaat. Tuntui etttä rauhaani häiritään, reviirilleni tungetaan ja minua vaaditaan täyttämään jokin odotus. Evääni en räväyttänyt, en edes katsonut rauhanhäiritsijää kun marssin ohi.

On ihmisiä, joilla ei ole omassa olemisessaan kylliksi tekemistä. Vahtaajia on kaikkialla, heitä on jopa autonratissa. Toljottavat suu auki, niin ettei tiedä, mihin silmänsä pistäisi. Parasta tuijottaa itse vain tien pintaa tai kadun toisella puolella olevaa jotakin.

Takaisin markettiin ja uudenvuodenaattoon, jonka varalle ihmiset tekivät hullun lailla ostoksia. Pullea nainen, mies varjona vierellään, ei tuntunut saavan muista ihmisistä kyllikseen, vahtasi estoitta ostajia. Itse satuin jonottamaan juuri sillä kassalla, joka hoiti myös pelikassaa, ja juuri minun kohdallani kassa siirtyi pelikassalle palvelemaan vahtaavaa naista ja hänen laihaa miestään. Pariskunta otti monenlaista peliä, lottoa ja arpaa ja kukaties eurojackpottia. Sitten kassa siirsi takamuksensa kassapallille ja ryhtyi lataamaan tavaroitteni ostoskoodeja masiinaansa.

- Saatasko me taksi. Vahtaaja vahtasi kassaa. Kassa pyysi minulta anteeksi ja poistui osuuskaupan toimistohuoneeseen soittamaan taksia. Näin hänet lasiluukun lävitse. Kesti kauan ennen kuin taksi vastasi.

Molemmilla olivat jalat kunnossa, kun he kävelivät ulos odottamaan vieressä sijainneen aseman taksia.

1.1. 2015 Joskus luulen, että minussakin asuu pieni ihmisvihaaja. Kauhea kirjoittaa tällaista suurten ja positiivisten lupausten päivänä! Näitä taksin alle jääneitä Elluja ja köyhyyksissään mäyräkoirankin luontoon päästäneitä Sirpoja ja Timoja on Suomenniemi pullollaan, rassukoita ja reppanoita. Olkoot minun puolestani ja pankoot elämänsä yhden kortin ja eurojackpotin varaan. Tavallaan ymmärrän heitä. Lyötyjä poloisia, osaamattomia, osattomia, vähälle jääneitä, hedelmäpeliruletttien pyörittäjiä. Ilman muuta yhteiskunnan ja pärjääjien vika, etenkin nyt kun tuloerot vain kasvavat, vaikka ne Tilastokeskuksen mukaan eivät enää olekaan kasvaneet.

Hedelmäpelin pelaajat eivät onneksi vahtaa. Päinvastoin, he tekeytyvät huomaamattomiksi, mutta olen minä silti tuttuja selkiäkin siellä automaatilla nähnyt. Yksi Elsakin, joka tuskin pääsee liikkumaan, saa itsensä melkoisen ketterästi markettiin peluulle. Muun ajan hän on niiiiin kipeä että. Ja sähköjä polttaa surutta, joka ikkunalla kynttelikkö.

10.1. Edellisessä keskustelussa on pohdittu mm. huumorin olemusta suhteessa sananvapausasiaan.

Ovatko ilkeys ja huumori tosiaan veljeksiä keskenään? Vai onko se niin kuin legendaarinen turkulainen runousopin professori Urho Verho aikoinaan sanoi:

Huumori on ihmisen puolella, se ymmärtää ihmistä. Se mille nauramme, ei kumpua pahasta, vaan siitä, että oivallamme ristiriidan ja hyväksymme ihmisen heikkouden.

Kun tämä esitettiin kahteen kertaankin samalla luennolla - hieman hikaten - se meni perille. Olimme myytyjä ja rakastimme Urho Verhoa.

Hieman tänään harmittaa, että veljekset ammuttiin. Olisin evännyt heiltä marttyyrikuolemat ja ampunut itse jalkoväliin. Nyt he pääsivät Paratiisiin Allahin luokse ja saivat ylennyksen.

Vaan pisteet Ranskalle vallankumoushengestä ja syyllisten reippaasta tunnistamisesta, kuvista ja nimistä lehdissä. Suomen lehdistössähän ei olisi julkaistu nimiä, saati kasvokuvia. Heille olisi heitetty hupputakit ja kutsuttu henkinen kriisiryhmä poikia auttamaan. Eikä heitä olisi ammuttu, vaan olisi odotettu, että pojilta loppuu kudit. Tuomioistuimessa olisi katsottu, voidaanko rangaistus kenties puolittaa jonkin momentin nojalla.

Vaan asiaan - onko toisen uskonnon pilkkaaminen pilakuvin huumoria? Pitääkö sitä ymmärtää sananvapauden nimissä? Onko sellaista arvoa kuin jonkin asian tai ilmiön pyhyys tai kunnioitus olemassa? Miten sen vieraan uskonnon tai kulttuurisen tavan - miten haluatte - suvaitsevuuden kanssa, eikö sitä tarvitakaan?

Palatkaamme lopuksi suuren humanistin - olin sanoa humalistin, rakastetun Urho Verhon oppiin: Huumorin kanssa pilkalla ei ole mitään tekemistä, vaan pilkka on pilkkaa, joka ei kumpua ihmisen rakastamisesta ja ymmärtämisestä. Toisin sanoen kun kiistelemme uskonnoista, käymme sotaa, jossa kaikki keinot ovat luvallisia. Pilkka ei ole laissa kielletty, rajukaan, mutta onko se huumoria sarjakuvakielelläkään, jos se ei sanallisesti sitä ole? Miltä sarjakuvan asia kuullostaisi sanallisesti ilmaistuna?

Tässä tullaan sitten vaikeimpaan huumorin lajiin: satiiriin. Silläkö ei ole seiniä?

Toimittaja Virve Rissanen kirjoittaa Helsingin Sanomissa, että vaikka Suomesta tuli monikulttuurinen, muslimeille sopivia asuntoja ei juuri rakenneta. Tämä siitä huolimatta, että Suomessa tehtiin jo vuonna 2010 ideakortti, johon kartoitettiin islaminuskoisten asumistoiveita.

Islaminuskoisen kodissa olisi tärkeää, että nainen voisi välttyä miesten katseilta esimerkiksi laittaessaan ruokaa ilman huivia. Ruuanlaitto tulisikin tehdä siksi suljetussa tilassa, jotta hiukset eivät osu miesten silmiin. Samoin perheen miesvieraille tulisi mieluiten olla oma sisäänkäynti, eivätkä tytöt ja pojat saisi asua samassa huoneessa enää yli seitsenvuotiaina.

Asunnon tulisi siis olla riittävän iso, jotta myös isovanhemmat voisivat asua perheen kanssa. Kaksi vessaakin on tarpeellista. Sekin on harmillista, että maahanmuuttajia pyritään hajauttamaan ympäri kaupunkia, kun asuntojen olisi parempi olla lähekkäin.

Muslimit eivät Rissasen artikkelin mukaan halua ostaa omia asuntoja, koska lainanotto ja korkojen maksaminen on vastoin islamin uskontoa. Pitäisi olla pankki, joka on suunniteltu varta vasten islaminuskoisille, ja ilmeisesti siellä tulisi olla uskoon sopiva koroton luotonanto. Briteissä tällaisia islaminuskoisten pankkeja jo on.

Olenkin aina sanonut, että suomalaiset asuvat ahtaasti. Tässä nyt nähdään, millaiseen ahdinkoon ajamme ulkomaalaiset maahantulijat. Mitähän he meistä oikein ajattelevat?

Amerikassa köyhä yksinhuoltajakin hankkii, siis ilmeisesti vuokraa, itselleen pikkurahalla ison talon. Ainakin elokuvissa. Kun yh-äiti kulkee talossa, huoneet eivät lopu milloinkaan, ja aina talossa on yläkerta monine makuu- ja kylpyhuoneineen. Meillä tuo yksinhuoltaja asuu pienessä kaksiossa hissittömässä kerrostalossa. Ja niitä samanmoisia kopperoita nyt sitten tarjotaan maahantulijoille. Mihinkähän köyhälään he oikein luulevat tulleensa?

Keijo lähti, Pentti tuli

Tyttöjen päivänä

Jäämistöistä

Operaatioita

Olen nähnyt Baba Lybeckin

Hieron hiuksenikin hunajalla

Voihan riivattu!

Kasakan lempi

Kleptomaanin muotokuva

Niin sanottu sukupuolineutraali avioliittolaki

Vähän kirjoista ja niin sanotusta suvaitsevuudesta

Hiusjäätä ja hyviä tyyppejä

Lottatytön luokkaretki

Sekamerkintöjä joulukuulta

Onko viinan myyminen suomalaisille muka vaikeaa?

Possujen joulukonsertti

Me veisasimme kilpaa

Ellu jäi taksin alle

Mitä huumori on ja ei ole?

Tämäkin vielä

Latest Images

Tikkurila Festivaalia vietettiin aurinkoisessa säässä lähes 24 000 juhlijan...

Tikkurila Festivaalia vietettiin aurinkoisessa säässä lähes 24 000 juhlijan...

Tammerfest juhlittiin historiallisen helteisessä säässä – yleisöä 25 000!